Hymyilevä Apollo
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi keltaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett´ yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Täällä on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.
On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk’ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok’ kiinni emme.
Tääll’ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
Elon retki
Arvioi puutarhasi kukkien mukaan,
putoavia lehtiä älköön kirjatko kukaan.
Mittaa päiväsi kultaiset hetket
unohda kokonaan pilviset retket.
Laske yösi tähtitaivaat
turhaan uniasi varjoilla vaivaat.
Iloitse jokaisesta päiväsi hetkestä
älä vuosia sure, nauti elosi retkestä.
Uppo-Nallen kuukaudet
Tammikuu
Jos olet syntynyt tammikuussa,
niin vilkuta minulle tassulla.
Minäpä silloin sinulle vastaan synttärirunolla hassulla:
Karhun pyöreä pullea pää
onnenrunoja räpättää.
Helmikuu
Jos olet syntynyt helmikuussa,
on sinulla varmasti lunta suussa,
Laulava koira näin visersi
ja tuostapa tulikin mieleeni:
Lumesta - kautta karhunkallon -
pyöritän sinulle onnenpallon.
Maaliskuu
Jos olet syntynyt maaliskuussa
olet jo lapsonen kevään.
Minäpä sinulle leiponut olen
maistuvan synttärievään.
Tämä on aivan höppänä juttu:
kakkua kantaa karvainen tuttu.
Huhtikuu
Jos olet syntynyt huhtikuussa
saat nurkkaan heittää rukkaset.
Syntymäpäiväsi kunniaksi
tuon kevään ensikukkaset.
Lumen alta reunasta pellon
poimin sinulle lumikellon.
Toukokuu
Jos olet syntynyt toukokuussa
saat varmaan lahjaksi pajupillin.
Sillä kun soitat veisun villin,
niin Uppis nauraa kihertää.
Jo niityt, kunnaat vihertää-
On hurjan, hurjan muhkeaa
kun lehdet puihin puhkeaa.
Kesäkuu
Jos olet syntynyt kesäkuussa
on kesän ihanuus edessä.
Syntymäpäivääsi viettää saatat
polskien rannan vedessä.
On uimisen ilo ehjä ja aito,
sen päälle maistuu mansikkamaito.
Heinäkuu
Jos olet syntynyt heinäkuussa
tule kanssani keinumaan.
Pihakeinussa koivun alla
hurjan hurjasti keinutaan.
Masunpohja kutisee
ja tassut vauhdissa tutisee.
Elokuu
Jos olet syntynyt elokuussa,
niin käymme sieniretkellä.
Iltapäivällä, sadesäällä,
sopivalla hetkellä.
Sienisäkkiin saalis voita:
rouskuja ja haperoita.
Syyskuu
Jos olet syntynyt syksyn kuussa,
niin killut ja keikut omenapuussa.
Poskillasi on ompun puna,
tuotapa katselen lumottuna.
Mitä sinä sanot, jos luoksesi laukkaan
ja punaista poskea haukkaan?
Lokakuu
Jos olet syntynyt lokakuussa,
saat lahjaksi taivaan tähdet.
Saat lahjaksi kirpeän syksyn sään
ja järven pintaa peittävän jään,
kun aamulla ulos lähdet.
Muistathan: on uusi jää
hirmu, hirmu pettävää!
Marraskuu
Jos olet syntynyt marraskuussa,
olet skorpioni tai jousimies.
Näin nyt tarinoi Uppo-Nalle,
joka kaiken taivaan merkeistä ties.
Eivätkä menneet sen puuhat pommiin,
kun se ryhtyi horoskooppihommiin.
Joulukuu
Jos olet syntynyt joulukuussa,
niin elämä sinulle onnea tuhlaa,
kun syntymäpäiväsi lisäksi
voit viettää joulun juhlaa,
ja päästäkseen mukaan juhlien lukuun
myös luonto pukeutuu juhlapukuun.
Pissi
Nyt on vessaan päästä pakko,
muuten räjähtääpi rakko,
pissirakko.
Yksi on varma ja vissi,
minulta pääseepi pissi,
pääseepi pissi.
Tuoksun taika
Tuoksussa tässä on outoa taikaa.
Miten voi tuoksua yhtä aikaa:
hunajalta,
apilalta,
raukkauden räiskeeltä,
suukkosien mäiskeeltä,
talvelta ja kesältä,
pikkulinnun pesältä.
Mä olen oiva heppu
Mä olen oiva heppu.
On selässäni reppu
ja repun alla peppu.
Oi, oiva olen heppu
Nyt hätää ole eipä
kun repussa on leipä
ja leivän päällä muna
on oikein paistettuna.
Jo ilo nousee tukkaan:
teepullon pistin sukkaan.
Se temppu maksoi vaivan,
tee lämmintä on aivan.
Oi, oiva olen heppu,
on vierelläni reppu
ja jäätiköllä peppu,
mä olen kelpo heppu.
Koulutiellä
Koulutietä kulkiessas,
nalle, aina muista,
ettei kadun jäätiköllä
takatassut luista,
ettei kynä putoa
ja ettei kirja puutu,
ettei kiltti opettaja
syyttä suotta suutu.
Kevätpuro
Kevätpuro lorisee,
Uppo-Nalle horisee.
Kevätmietteissä hassuissa,
kumpparit väärissä tassuissa.
Laiva on lastattu
Laiva on lastattu, arvaas millä?
Siipiniekoilla höyhenisillä.
Niin kuin on laivassa perä ja kokka,
on myös linnuilla pyrstö ja nokka.
Oikea ja vasen tassu
Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea:
miksi on toinen tassu vasen
ja toinen taas on oikea?
Sitten se ratkaisun keksi
ja tuli iloiseksi.
Epäilystä asiasta eipä enää kellään:
oikealla tassulla tervehditään,
mutta vasemmalla hyvästellään.
Ihmiset tahtovat kaikenlaista
Ihmiset tahtovat kaikenlaista,
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa
Elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.
Ei iloon tarvitse tavaraa hankkia,
siihen ei tarvita edes pankkia.
Aleksis Kivi
Kanervala (1866)
Anjanpelto
Eksynyt impi
Helavalkea
Ikävyys
Jouluilta
Kanervakankaalla
Karhunpyynti
Keinu
Metsämiehen laulu
Mies
Niittu
Rippilapset
Ruususolmu
Uudistalon perhe
Äiti ja lapsi
Kirjallinen kuukauslehti (1866)
Alma
Ensimmäinen lempi
Impi iltana
Kaukametsä
Lapsi
Lintukoto
Lintukoto (toisinto)
Myrsky
Myrsky (toisinto)
Nuori karhunampuja
Onnelliset
Pieni matkamies
Pohjatuuli
Pohjatuuli (toisinto)
Sota
Sunnuntai
Taistelo
Tappelu
Tornin kello
Uneksuminen
Uneksuminen (toisinto)
Muut runot
Atalantta
Eskon häälaulu
Hannan laulu
Härkä-Tuomo
Immen unelma
Impi ja ryöväri
Juomalaulu
Jäähyväiset
Kaunisnummella
Kesäyö
Kontiolan kaski
Laulu oravasta
Maamme
Mitä minä huolin
Oli mulla kulta kaunoinen
Paimentyttö
Pilvilaiva
Rajamäen rykmentin laulu
Seitsemän miehen voima
Suomenmaa
Sydämeni laulu
Unelma
Uneksuminen (toisinto)
Kuumehen tuskas vuoteellain viivyin
ja houreessa harhailin
sieluni synkees, sumuses mailmas;
tok’ neitosen haamu ain
unieni pilvistös
ihanana hehkuili.
Kosk oli hän ennen niin kaunis,
kaunis ja kirkastettu?
Unta mä näin, mun impeni armas:
ma kuolin sun kasvois al,
ukkosen helle ilmassa väikkyi
kuin purppura-himmeys;
ihana oil kuolema,
kuolema sun sylissäs;
niin kuolisin tuhannet kerrat
purppura-himmeydes.
Kaikki mä näin, vaikk’ hämäräs tummas,
kaikk’ korvani kuuli myös,
ihmisten äänet, huokavan tuulen,
näin impeni sitovan
myrttikranssii viileää
kauneudeks kuolleelle
ja viimein sen päähäni painoi,
poskillaan tuskan hohde
Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot
kuin tuomion ukkoset,
pimeät pilvet peittivät taivaan
ja sieluni synkistyi;
mutta immen katsannos
taasen lemmen taivaan näin;
mua saattoi hän kammioon kuolon,
poskillaan tuskan hohde.
Vaikeni viimein ankara soitto
ja vallitsi hiljasuus,
kalmistos seistiin kuusien yössä
mun hautani partahal;
katso: impi kaunoinen
esiintunkee, huohottain
ja, otsaltaan kiharat viskain,
arkkuni ääreen seisoo.
Aukastun arkun ääreen hän seisoi,
mua hyvästi jättäen,
suutelma kuuma huuliain poltti;
se suutelma taivas oil.
povessani huokuvas
elon tuli leimahti,
mun herätti houreesta lemmen,
unesta ihmeellisest.
Uneksuminen
Unta ma näin, mun impeni kaunis,
mä kuolin sun helmahas;
himmeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
kuin Saalemin kesä-yös.
Autuas oil kuolema,
kuolema sun helmassas;
niin kuolisin tuhannet kerrat
vaipuen helmahasi.
Näinpä mä kaik’, vaik’ hämäräs tummas,
kaik’ korvani kuuli myös,
ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
näin impeni sitovan
myrttikranssii viileää
kauneudeks kuolleelle
ja viimein sen päähäni painoi,
poskillans tuskan kuume.
Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,
kuin tuomion ukkoset,
pimeät pilvet peittivät taivaan
ja sieluni synkistyi,
mutta immen katsannos
taasen lemmen taivaan näin;
mua saattoi hän kammioon kuolon,
poskillans tuskan kuume.
Vaikeni viimein ankara soitto
ja vallitsi hiljaisuus,
kalmistos seistiin kuusien yössä
mun hautani partahal:
sillon neito kaunokihar
esiin tunkee punertain
ja, otsaltans hiukset viskain,
seisovi arkkuin ääreen.
Laski hän kätens rintani päälle,
mua hyvästi jättäen,
suudelma kuuma huuliain poltti
ja pyörrytti ihanast;
leimahti mun povessain,
elon virta koskena,
mua herättäin unesta lemmen,
kiertonsa alkoi taasen.
Tornin kello
Yksin illan hämärässä
impi pitkin tietä käy,
linnut laulaa, lensee tuuli
hongistossa hiljaa soi.
Astelee hän onnellisna
sulhastansa muistellen;
siitä katseens’ taivaan tuli,
siitä hymy huulillens’.
Alkavi nyt pyhä soitto,
torninkellon kuulee hän;
vuorten kiireilt’ laaksoin pohjiin
kaiku ympär humisee.
Siinä seisoo neito nuori
unelmissa autuaiss’,
muistelevi hetkee armast’,
kosk’ hän kultaans’ vihitään.
Astelee hän onnellisna,
vaeltaja vastaan käy,
hältä neito kyselevi,
miksi torninkello soi.
“Sentään soipi torninkello,
että kuoli nuorukain,
poika komeest’ kartanosta,
joka kaukaa siintää tuoll’.”
Nytpä neito itkuun päätyi,
kyynel juoksi rinnoillens.
“Miksi itket, impi kaunis,
kaulaliinaas kastelet?”
“Sitä itken, impi koito,
että kuoli sulhasein;
kaikuessa torninkellon
kiirehti hän Tuonelaan.
Äsken tässä astellessain
olin onnen helmalaps’,
sillon loisti ilon päivä,
nyt on murheen, kuolon yö.
Mihin vertaan ihmis-onnen?
Mikä onpi ilo tääll’?
Päivän paiste pilven reijäst’
kankahalla autioll’.
Pian soikoon kello taasen,
murhevirsi kuulukoon!
Kultain kanssa tahdon aina
asua ja rakentaa.”
Tappelu
(runon “Sota” 1. toisinto)
Jo liehuvat liput ja viirit!
Kaks joukkoa kankahal seisoo
kuin synkeää pilveä kaksi
ja alkeis on kuolon työ.
Yks rynkää päisin jyminällä
ja yhtehen isketään
kuin aalto ja karinen ranta.
Ja vuoret ja laaksot raikuu
kiväärein ja tykkien paukkeest,
jo hirveäs häiriös kuuluu
ilohuuto ja vaikerrus
ja liput liehuu, torvet kiljuu
ja kultanen kangas soi,
kun Tuonelan enkeli niittää.
Kuin myrskyn ja ukkosen pauhu,
niin temmeltää, telmää ja ryskää
tää kuolon ja kunnian pelto
ja varjova sauvu tuo
yön tumman tappotanterelle,
mut salavat loistaa yös
ja taistelo leimuu ja riehuu.
Ja voitettu pakenee viimein
kuin murrettu, huokava laine,
hänt vainoen voittaja seuraa
kuin kiitävä tuulispää
ja riemuitsee ja voiton virtaan
hän kuohuna temmataan,
kun sankarten kunnia kaikuu.
Mut kaatuneen sankarin haamu
käy hymyten korkuuden linnas
ja katselee ikuises rauhas
nyt tannerta allansa:
siel liput liehuu, torvet kiljuu
ja kultanen kangas soi,
kun Tuonelan enkeli niittää.
Taistelo
(=”Katselmus”, runon “Sota” 2. toisinto)
Tuol ukkosen pilveä kaksi
tanterel aavalla näät:
kaks joukkoa kuoleman leikkiin
lippuen liehunas käy ñ
jo rynkävät he jyminällä
ja iskevät
kuin aalto ja karinen ranta.
Ja ilmojen ikiset pielet
tykkien pauhusta soi;
ilohuuto ja vaikerrus ehtii
pilvien hämärähän
ja pyssyt tulta liekehtii
ja kalpa lyö,
kun Tuonelan enkeli niittää.
Kuin vihanen vuorien koski,
kaatuu ja nousevi hän,
tuo kuolon ja kunnian pelto
vaihdellen päiväs ja yös:
tuos sauvun peitto yöseen tuo,
tuos leimahtaa -
verivainio ruskottaa yössä!
On kaukana hymyvä henki
lemmen ja laupeuden;
on kaukana katsanto äitis,
katsanto morsiames,
se aamutähtes lempeä!
Tääl vallitsee
vaan pilvet ja Kalmalan aaveet.
Mut viimein kuin huokaava laine
pakenee voitettu mies
ja voittaja siivillä myrskyn
kiirehtii vainoen päin
ja voittoriemun pyhään liekkiin
hän temmataan,
kun sankarten kunnia kaikaa.
Tok’ montahan vainiol viipyy
kuoleman kihlattuaa
ja vaipuen päivänsä helteest
sammuvan silmänsä mies
viel kerran korkeuteen luo
ja rauhan maa
ijankaikkinen kangastaa vastaan!
Sunnuntai
Mä muistan sen lempeän laakson,
ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa,
hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä,
sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistoss’,
ja allamme kimmelsi järvi
paisteessa auringon,
ja loiskelit Ahtolan immet
kultasell’ santarannall’.
Sen toisella rannalla seisoi
temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun
ihanast’ huokaavan,
ja viimein, kuin jumalten maasta,
temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta
ylhäällä pohjosess’
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. -
Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui
temppelin kellon pauhuss’.
Mut vait oli impeni kaino,
katsahtain korkuuteen,
ja poskellans kyynele kiilsi
helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi
kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’
päivämme autuaan;
me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistoss’,
ja läheni kesänen ehtoo,
sunnuntai-ehtoo tyyni.
Sota
Jo leimuuvat tuliset viirit,
kaks joukkoa tanterel seisoo,
kuin ukkosen pilveä kaksi,
niin uhaten toinen toistans.
He ryntää päin
ja yhteen iskee,
kuin aalto ja karinen ranta
ja alkavi hirveä leikki.
Käy ympäri ankara kaiku
kiväärein ja tykkien jyskeest;
he, oksentain tulta ja savuu,
nyt antavat kuoloo kylmää
ja torvi soi
ja trumpu pauhaa
ja kumisee kultanen kangas,
kosk Tuonelan enkeli niittää.
Kuin tuhanten koskien melske,
Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää
se kuolon ja kunnian pelto
ja pilvenä savu kiirii.
Ja pilvien yös
käy sankarlauma
kuin peikkoen synkeä parvi
ja vilkkaasti välkkyvät miekat.
Ja voitettu pakenee viimein,
kuin murrettu, huokaava laine,
hänt vainoen voittaja seuraa,
kuin riehuva myrskyn kierros
ja riemuitsee
ja houraileepi,
kosk kunnia päällensä loistaa,
kuin kirkkaus taivasten taivaast.
Mut kaatuneen sankarin sielu
on astunut korkuuden linnaan
ja, hymyen autuaas rauhas,
hän katselee tannert allans:
siel torvi soi
ja trumpu pauhaa
ja kumisee kultanen kangas,
kosk Tuonelan enkeli niittää.
Pohjatuuli (toisinto)
Syyskuun tuuli, vinkka tunturien tuuli
pohjosesta liehtoo, alas kiirittelee
pilvivuorii, komeoita kaupunkeja,
peikkoi sarvipäisiä ja sankareita
keihäinensä, miekkonensa, kiirittelee
Pimentolan maasta kohden päivän maata.
Katso temmellystä taivaan rintehellä!
Sumutorni sumukalliolla tuolla
korkeuteen ehtii, kallistuu ja kaatuu;
miekka nousee, lankee, pyrstöt hirveet kohoo,
koska sumusankarit ja peikot julmat,
louhikärmeet taistelevat voimin.
Jalo myrsky, ankar myrsky Pohjolassa!
Tapiolan kannel pauhaa, koivun seppel,
kellastunne, horjuu, humiseevi tuules,
kosket kuohuvina jyskyy, paimensauvu
levotonna niitun kantosella kummul
tuonne tänne liehahtelee kiertoellen
ja kuin lumiaura harmaa kurkiliuta
pauhul, kirkunalla etelähän kiitää.
Ulos kohden pohjaa nuorukainen lähtee
hurjaan myrskyyn.
Rintansa hän kohottaavi,
nielleskellen tuulen viileätä virtaa,
kuni hauki veden väljän aaltoo nielee,
koska pahtehesta pataman hän pääsee.
Astelee hän, kankaan povi hänen allans
kumahtelee.
Tuonne tarkoittaa hän vuoren
harjanneelle vastavirras pohjatuulen.
Ilosena astelee hän: kestää nummee,
tuiman kuloliekin korventamaa nummee;
kestää taasen närkistöä matalaista -
seisoo matalassa mäntynärkistössä
tuolla täällä nokirankahinen honka;
kestää kivimäkee orjantappuraista
aina juureen kauvashaamottavan vuoren.
Mutta vuoren harjalla jo nuorukainen
seisoo tuol, mis männyn sammaleisen näet,
havuttoman, istuimena ruskeen haukan.
Näet kuivan, tuules kolisevan koivun,
pallan tuolla, pallan alastoman täällä,
tuolla ohdakkeen, tuol korkeen kääpärungon,
jolta kerran latvan mursi myrsky vinha.
Mutta koillisesta luoteisehen juoksee
longottaen vuoren jylisevä harja.
Siinä seisoo nuorukainen, pohjaan katsoo
tuonne kohden kartanoa Kaunismäen;
kuva armas hänen sielussansa väikkyy,
kuva nuoren neitosen tuol kartanossa,
ihanainen kuni kevätaamun ruusu.
Mut ken poimasee tän ruusun?
Kelle suotiin onni häntä kiinnittämään povehensa?
Nuori miesi, jylhän vuoren harjanteella
tuules pauhaavassa, immen lemmen voitti.
Siinä seisoo onnellinen nuorukainen
katsoo kohden kultalansa ääriä,
pohjoiseen hän kauvan katseleevi.
Viimein siitä luoteiseen hän silmän kääntää:
näkee Kalkion, sen synkät suot ja luhdat,
ahot hallaset ja syksyn keltalaaksot.
Koilliseen hän katsoo: siellä himmee kylä,
sumukaukahinen Kaltakeimo siintää.
Mutta kernahinpa toki pohjan ilmaan
lentää hänen iloleimahtava silmäns.
Katso: siellä niitul päivänkaateisella
Kaunismäen impi käy ja tuuli liehtoo,
huivii tempoellen hänen kihariltaan;
huivi kiharilta tuulen haltuun tahtoo,
tuuli tempoo, liina liehuu, tuota sormet,
sormet vienot hillitsemään haparoitsee.
Niin hän kulkee, hyräellen itseksensä,
niin hän kulkee, myhäellen morsianna,
vallattoman liinan alle leukans solmee.
Nuorukainen hänen vuoreltansa huomaa.
Tarkka, terävä on aina lemmen silmä
ihastuen lausuu vasten tuimaa tuulta:
“Riehu, kilju, piekse poskieni tulta,
kaunokaisen kotokartanosta tullen!
Hänen näen niitullahan kaateisella tuolla
astelee hän; huivi tuulosessa väikkyy.
Pauha, onnen tuuli, armas pohjatuuli!”
Pohjatuuli
Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli
vuorten harjanteilta huminalla kiitää,
pilvivuorii harmait alas kiiritellen
Pimentolan summast maasta.
Hurja leikki onpi taivaan kannen alla:
sumutornii siellä nousee, kaatuu,
koska taistelevat sotasankarit
ja hirveet lohikäärmeet.
Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
lempeen koivun seppele, se kellastunut,
alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
ympär avaruutta, koska syksyn myrskyt
pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
paimen-savu niitun kantoselta töyräält
korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
kiirehtien päivän maihin helteisihin.
Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee
temmellykseen myrskyjen ja sydämensä
urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,
hengittäen ilman viileätä virtaa,
niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,
koska pahtehesta pataman hän pääsee.
Uljaasti hän astuu, kultanummen povi
alla kumahtelee; ylös kunnahalle
käyskelee hän vastavirras pohjatuulen.
Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,
josta katse kauas Pohjolahan ehtii;
näkeväsi luulet tarinojen mailman,
siintävän siel Lapin sammaleiset vuoret.
Jalon kartanon myös näet ja sen ympär
halaviston juhlallisen, kumarrellen tuules;
neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,
väikkyilevi halaviston himmeydess,
ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhas.
Kenpä poimasee tän ruusun?
Kelle suotiin onni häntä kiinnittämään povehensa?
Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo
tuimas pohjatuules, neidon lemmen voitti.
Lakkaamatta yhdes heidän sieluns käyvät
sekä laaksois että vuotehella pilvein
ijankaikkisuuden sini-tanterella.
Kaunis ruusu halavien hyminässä
päänsä uneksuen alas kallistavi,
unissansa hymyilee ja nuorukainen
pohjatuules kultanummen kunnahalla
ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast loistaa
ja hän lausuilevi houraukses lemmen:
“Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
riehu vapaast ympär poskieni tulta,
puhaltaen kultain kotokartanosta.
Hänen näin mä, terävä on lemmen katse,
niinkuin säde kesäpäivän auringosta.
Neidon näin mä, hämärässä yrttitarhan
korkeen halaviston suojas käyskelee hän
ylkääns muistellen ja keltakiharansa
loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla,
riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
riehu vapaast ympär poskieni tulta,
puhaltaen kultain kotokartanosta.”
Pieni matkamies
(runon “Lapsi” toisinto)
Kaukahiseen kotihinsa kulkee
pitkin tietä poika pienoinen;
yö on tullut, pyhät loimot syttyy
taivaan korkeas linnas.
Sillon nukkuu lapsi väsyneenä
kuusen kohisevan suojahan,
unissansa emon äänen kuulee,
kehtolaulun hän kuulee.
Mutta poistuu yö ja päivä nousee;
lapsi lähtee taasen kulkemaan;
siintää viimein kodon kanto-kumpu,
aho armahin siintää.
Tupahan jo poikahinen astuu:
pöydän ääres leipoo emonen,
tulihohtavana uuni leimuu,
päivä akkunast paistaa.
Lasta kohottamaan povellensa
ilosilmin rientää emonen.
Istuu kehtoon, lapsi helmohissa,
päivän paistamaan kehtoon.
Sisar vehmasilta vainioilta,
lehtovihkoansa kantain, käy,
tuopi tuomisia Metsolasta
pienen veljensä riemuks.
Tuoksunassa vihdan liepeen lehden
kultakirkkaan uunin leimues,
aurinkoisen paistaessa nukkuu
lapsi äitinsä helmaan.
Äiti kehdos lapsellensa laulaa,
kasvohilla paiste päiväsen,
laulaa, kuinka vaeltaja pieni
kulkee taivahan maahan.
Onnelliset
Jo valkenee kaukanen ranta
ja koillisest aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk Pohjolan palkeet käyvät,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mä kiireelle korkean vuoren
nyt astelen raikkaassa tuules;
mun toivoni aamusen koin,
mun kultani kohtaan siellä,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mut kauniimpi koittoa päivän
ja lempeempi auringon laskuu
hän hymyten luokseni käy,
mä syliini kierron immen,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mun sydämmein autuudest sykkyy
ja taivaana otsani loistaa,
kosk seison täs impeni kans,
täs vuorella sammaleisel
kosk mennyt on yö,!
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Täss seison mä impeni kanssa,
ja kiharamm tuulessa liehuu
ja laaksoen hyminä soi
kuin ijäisen lemmen ääni,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Nuori karhunampuja
(runon “Ensimmäinen lempi” toisinto)
Käy nuorukainen jylhäs Metsolassa,
pylvässalis kaikuvas;
hän luikkunensa yksin asteleevi
yli vuorten, laaksoen.
Ja kuusiston kuningast kiehtovi luoti
ja kohta on kontio kuoleman mies.
Hän viimein vuorten vinkalossa huomaa
partahisen palleron,
koht luikkuns paukahtaa ja sauvu kiirii:
karhu otsal verisel
päin karkaavi ryskyen, vihasta hurja,
mut keihäästä rintaansa kuoleman saa.
Niin lepää siinä partaposki ohto,
heittäin elon taistelon
ja hetken siinä nuorukainen seisoi
sankarina riemuten,
mut takasin lemmekkään heimonsa luoksi
hän kiirehtii uljaasti kulkemaan taas.
Ja kaunis on hän, nuori metsämiesi,
kuni päivä kultainen:
on hällä otsa kimmeltävän kirkas,
silmät kuin kaks aurinkoo
ja keltaset kiharat kulmilla loiskii,
kun iltasen liehaus lännestä käy.
Hän lentää onnen tuulen hyminässä,
mieltänsä ei hihimennä
tääl huokaukset onnettoman lemmen,
eikä viha veljesten;
hän heljänä loimona nummella rientää,
kun läntehen aurinko sammunut on.
Niin hän samoilee ja tiensä kulkee
ohi ylpeen kartanon
ja kartanosta soitantoa kuuluu,
kaikuu tumma saarnisto;
tuot katsomaan riemua ampuja siirtyi
ja on sali loistava silmäinsä e’es.
Mut salis loistavassa joukko viettää
häitä huoneen tyttären
ja pihan tuomist, pyhist pihlajista,
kukkasist syreenien
ja morsiusmyrtistä tuoksu käy ympär
ja soitosta saarnisto kaikuen soi.
Mut pauhavassa karkelossa välkkyy
ihanainen morsian,
hän, kulmakarvain armahilla kaaril,
kaino, vakaa, viaton.
Kuin riutuva kangastus autuaast maasta
hän tanssista hymyten kelmeenä käy.
Ja nuorukaisen katse matkan päästä
kohden kaunist morsiant
nyt tuijottaa kuin hourailevan katse,
posken tuli karkaa pois,
kuin pyörteessä kuohuvas mailmansa kiertyy
ja syämmensä hurjasti rinnassa lyö.
Mut impi, salis juhlasessa tuolla
toisen kallis aarre on
ja siitä miehen ympärille kiirii
epäilyksen kinokset;
niin toivonsa aurinko ainiaaks sammuu
ja sielunsa hengittää kolkossa yös.
Tok’ viel hän tuossa viipyy, kalvee haamu,
viipyy häitä katsellen,
kun morsian; tuo impi taivaan-kaunis,
karkelossa kiitelee,
kun morsius-myrtistä tuoksu käy ympär
ja soitosta saarnisto kaikuen soi.
Pois rynkäävi hän viimein äänetönnä
halki puiston pimeän
ja seisoo sammaleisel kalliolla
suojas öisen männistön;
kiväärinsä leimaus valkasee metsän:
hän kaatuu ja syämmensä kylmäksi käy.
Niin nukkui kaunis, urhee nuorukainen
käärittynä sauvuhun
ja järisevä ampauksen kaiku
hänen uneen viihdytti
ja tyyneys vallitsi maassa ja taivaal,
yön siikkonen lenteli männistös vaan.
Mut pauhinalla kartanossa juodaan
parin nuoren onneksi
ja ilosena, murheisena liehuu
impi huntu-kiireinen
ja morsiusmyrtistä tuoksahtaa ilma,
kun hääjoukko pyörien karkelee taas.
Mut äänetönnä lepää nuorukainen,
heittäin elon taistelon,
kuun kelmees loisteessa hän uneksuvi
sammaleisel vuoteella;
ja tunturin lumena kasvonsa kiiltää
ja katkerast hymyyvät huulensa viel.
Myrsky (toisinto)
Merta aavaa haaksi viiltää, tarkoittaen
kotisatamata kohden, johtamana
lujan, vakaan perämiehen käsivarren.
Kannel, jota ei nyt kallistele laine,
laivan herra käyskelee ja miehistönsä
äänetönnä seisoo, seisoo tähtäellen
nähdäksensä kotorannan siniviivaa.
Sillä kiertellyt on laiva kauka-meril
kolmen kesän, kolmen talven vaihdellessa.
Mutta vitkon retki joutuu, väki Ahden
lepoon käynyt on ja aurinkoinen vaipuu
alas läntehen ja pilvikehtoon nukkuu.
Yö on tullut; pilvi etelästä nousee
pimeä ja tuuli täyttää purjeen kohdun;
leimahtelee pilven alla, ukon nuolet
ristiin sinkoileevat, jymy synkee kuuluu;
meren aalto, aina heräymään virkku,
kuohuen jo nousee vasten haaksen laitaa.
Pian tuuli hirmumyrskyksi on käynyt;
valtasessa kaares, ulettuen kauvas
idäst läntehen, päin karkaa ukkospilvi
tulen iskulla ja pauhinalla;
pyrskien ja kihisten kuin louhikärmeet
kiiriskelee aallot laivan ympärillä,
kuiskain miehen korvaan kuolon kylmää kieltä.
Laivurin nyt ääni mahtavasti kaikuu
pimeydes yli haaksen kannen;
kiivetäänpä, kiskotaanpa; hurja telme;
mastois narina ja purjehissa pauke,
pauke kuni sodan seka-ammunnossa.
Mutta yhä riehuu korkeus ja syvyys.
Tulen leimahtaissa näet hurjan laineen
laivan kyljelt maston huippuun ammahtavan,
sieltä alas lankevan taas raskahasti;
tulen leimahtaissa näet miesten kasvot
kelmehinä kajastavan, vääntäminä
epäilyksen kolkon, näet synkeen varjon
asettuvan heidän silmiensä
ympärille; sillä kuolo heitä uhkaa.
Mutta ääni uljaan laivurin taas kaikuu
voimallisest, käskien ja lohduttaen,
virittäen kerranvielä toivon liekin
miehistönsä poveen sanoil mahtavilla.
Kiintyy vielä kerran miehen hammasrivi,
jännittyy viel kerran hänen käsivartens;
kiivetäänpä, kiskotaanpa; hurja telme;
mastois narina ja purjehissa pauke.
Toki purjeet viimein, kokoonkäärittyinä,
vaikenevat, vitkommin jo kumartelee
haaksi kohden kylmää, pohjatonta hautaa.
Mutta syvyys alat huokaa, korkuus pauhaa
rankasatehena vettä ammentaen
meren kohtuun, joka nousee, vaipuu.
Kohisee ja kuohuu pieksemänä myrskyn.
Vielä haaksi, ehkä mastoil riisutuilla,
kotkana päin kiitää nopeasti:
keularaa’allansa tempoellen aaltoo.
Keula hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
ylös korkuuteen ja loiskunalla taasen
alas lankee, kantta vahtosena valaa.
Viimein toki asettuvi hurja myrsky,
aalto masentuva maininkina kiirii,
pilvet ilman rantohiin pois pakeneevat,
taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
myhäellen niinkuin isä lapsillensa.
Ilo, riemu haaksen kannelta nyt kuuluu,
koska ihastuen kaikkein silmät huomaa
kotosataman; se aukasee jo helmans
heidän etehensä pohjosessa tuolla.
Jopa laivansa kuin tiellä ilmaisella
sisään kiirehtii sen lemmekkäistä porteist.
Vuori oikealla seisoo, vuoren harjul
männyt punertaen aamun hohtees hymyy,
vuori vasemmalla seisoo, vuoren harjul
männyt hymyy, aamun hymisevä tuuli
hengittäävi männistössä; mutta salmi
vuorten keskelt kotosatamahan johtaa,
pitkin salmee laiva kulkee toivon maahan.
Näkyy niitut, näkyy lainehtivat pellot,
kylä kaunis näkyy; mutta kauemmaspa
vielä aukeneevi kohtu isäin maasta:
katso tuolla, harmaat tunturit ja metsät
pilviks raukeneevat pohjan taivahalla.
Mutta laskettu on ankkuri jo laivan
ja päin rantaa vene kohinalla soutaa
ystävien luoksi.
Seisoopa jo siellä joukko, ilosesti tervehtien miehii
venosessa, joka laiturille laskee,
tuossa lapsi ilon kirkunalla rientää
isäns sylihin ja tuossa vaimo miehens,
tuossa taasen nuori, ihanainen impi,
kainoudest punertavil poskil,
kohden urheata kultastansa hiipii.
Ihana on kohtaamisen hetki,
ilon kyyneleitä vuodatetaan viljan.
Siitä riemuten he käyvät halki niitun
tuoksuvan ja halki armahimman pellon,
kohden kotokylän kunnasta he käyvät.
Haaksen miehet, yötä menneet muistellessaan,
katsahtaavat vielä kerran kohden merta:
kirkas tyyneys ja pyhä rauha siellä.
Siitä kohden pohjaa koivuin lomast
kaukasuuteen manteren he katsahtaavat,
tuonne, jossa lemmekkäästi yhteen käyvät
metsän sinertävät tutkaimet ja taivas
ja kuin ihmeellises tarinojen maassa,
ihanahan himmeyteen aatos eksyy,
koska kodon ilma koivistossa tummas
hiljaa leikitselee miehen kiharissa.
Autuas on hetki meren sankareille,
merelle he katsahtaavat, meri hymyy,
katsahtaavat pohjaan, maa ja taivas hymyy;
ja tän aamun kutsuuvat he onnen aamuks,
myrskyn menneen kutsuuvat he onnen myrskyks.
Myrsky
Meren pintaa haaksi kyntelevi,
täydes purjees seilaten ja aurinkoinen
alas kiirii puolipäivän korkuudesta
lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
pilvikehtoon.
Ahden valtakunta lepää.
Juhlallisest haaksi, majesteetin kuva,
retkeilevi lakeudel sininiityn,
voimallisest huippuns pilvein piiriin nostain.
Perämies hän kädel vahval, silmäl tarkal
johtaa suunnan, laivan herra kannel käypi
komea kuin kuningas ja miehistönsä
partahalla seisten, katsahtelee kauas,
toivees nähdä sinerrystä isäin maasta.
Mutta läheneepi yö ja mustat pilvet
tuulen siivil idän rannalt ylös kohoo.
Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
ovat lentämässä maan ja taivaan välis;
aalto, aina heräymään kerkee,
kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.
Tuuli myrskyks käy ja hirmuisessa kaares,
yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
niinkuin päivä tuomion ja aallot riehuu,
kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
ympär laivan, kuni hurjat lohikäärmeet,
kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.
Laivattaren ääni pimeässä yössä
haaksen kannel kaikuu manaten ja käskein.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskys vinkuu,
mastot narisee ja purjeet tuimast pläikkyy
niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
vallitsevi pimeys, mut pimeydes
välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
elon herran jyrisevä ääni!
Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
tulen välkkynäs, kosk karkeleva laine
haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
talven koivu, hetken välkkyilevän ilmas;
mutta samassa se kaatuu, valelevi
laivan kannen vedel kuohuvalla.
Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast
väännetyt ja kätens lannistua tahtoo.
Mutta laivattaren ääni haaksen kannel
halki myrskyn voimallisest kaikuu,
manaten ja lohduttaen miehistöä.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskys vinkuu,
mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
ovat vaijenneet, eikä kumartele enään
haaksi yhtä syvältä kuin ennen
kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.
Toki syvyys alat huokaa, korkuus pauhaa,
rankasatehena vettä ammentaen
meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskys.
Mutta haaksi, vaikka mastoil tyhjil,
eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
keularaa’allansa aaltoo tempoellen;
nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
leikki ankar Ahden lakealla ahol!
Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
hymyellen niinkuin isä lapsillensa.
“Terve, elon, toivon lähettiläs, terve!”
Riemuiten nyt miehet laivan kannelt huutaa,
kosteil silmil seisovat he, nähdessänsä
kodon sataman; sen vuoret aamus hohtaa.
Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks,
myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks.
Lintukoto (toisinto)
Meres kaukahalla saari soma löytyy,
lehtimetsänen ja nurmellinen saari.
Jyrkät, kallioiset rannat vastarinta
onpi ijankaikkinen, kun myrskyessä
laineet, aavan meren vallattomat lapset
vahtokiharaiset, karkeleevat,
anastaakseen Lintukodon kauniin saaren.
Saaren keskellä on niittu viherjäinen,
niitun keskel kultahinen pelto läikkyy,
kantain hedelmiä ilman talven unta;
keskel pellon kultaa metsä tuuhee seisoo,
rauhan kalpee, kohiseva lehtimetsä.
On viel metsän helmas pieni kukkaskumpu
ja sen kiirehellä saaren armas linna,
sievä, rakettuna linnun-laulupuusta.
Hieno sammal katol linnasen tän kasvaa,
kukkanen siel viittaa hymyellen luokseen
lintusia, pienosia mehiläisii.
Kansa kuolematon asuu tällä saarel,
ijäisessä nuoruudessa onnen maassa,
kerikansa pieni, viaton ja kaunis.
Kaunishan tää kansa, kaunis, kukostava,
vaan ei, kuni mones tarinassa kuulet,
synkeä ja kymertynyt peikkolauma.
Asuu tässä linnut, pienet lauluniekat,
rauhan lehtimajois, koskaan pelkäämättä
kotkia ja öitten huhkaimia ilkeit.
Kuulet aamun noustes, kuulet illan tyynees
terren kuherruksen uljaan tummalt vuorelt,
kuulet käen, ilolinnun, kyntörastaan
äänet ympärsoivan kultasissa viidois.
Tässä reippaat keripojat pellot kyntää,
ihanaiset niitut niittää, keri-immet,
vilkaskatsantoset, ruusuposket,
kangast helskyttäävät lakas korkeassa.
Hameissa he lumivalkosissa käyvät
kukkaseppelöittyinä ja miehustalla
vyö kuin taivaan kaari monihohtavainen.
Niin he kangast hienohinta helskyttäävät,
niin he rakentelee atriaansa yhteist
lehdon suojaan viherjälle tanterelle.
Silloin impein joukos hälinä ja liike:
lumi-hameliepein liehunnassa
ylös kukkastuoksu kiertyy, kaulaliinat
kuni kimmeltävät pilvet, liehuu, väikkyy
heidän rinnoillansa, heidän hartioillaan
alla kultakiharien lemmekkäitten
ja ain vilkkahasti livertelee kieli,
kilahtelee ilonaurun heljä kello.
Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat,
kaunokaiset, vilkaskatsantoset immet;
ilosesti atrioitaan, kertoellaan
tarinoita kauka-maista, ihmetellen
pöydän ääres, hohisevan metsän suojas,
oksil tuhansien lintuin laulaessa.
Taasen käsi kädessä he käyskeleevät
uneksuvan lehtimetsän hämärässä.
Taasen, kuni länsituulen liehaukset,
vihannolla niitulla he karkeleevat,
lyöden iloleikkiin, helotellen laulaa,
tahi, kyltyiskö mieli leikkilöihin,
käyvät purjehtimaan sini-lainehille.
Heidän laivastonsa, joutsenparvi valkee,
valmihina rannal vartoo.
Alkaa retki,
riemuitseva purjeretki ympär saarta.
Sillon kaikki laivat armaat kuormans saavat,
laivat eläväiset, lumivälkkyväiset.
nuorukaisen sylissä nyt impi istuu
hartioilla joutsenen ja laivat liukuu
rinnatusten ympär rauhansaaren rantaa.
Laulaa poika, laulaa neito pojan rinnoil
haaksen kiiltävällä, hienosella kannel;
linnut, kiistan viserrellen, lenteleevät
rannalla ja kaikuu saaren himmee lehto
laulusta ja viserryksest, meren pinta
tyyni, heljän tyyni, kajahtelee kauvas,
kaikki yhteen-sulaa hymisevään sointuun.
Vavahdellen ylös Ahtolasta tummast,
ilosoinnos ihanasti vavahdellen,
kalat pienet, hopeaiset heitä seuraa
karkelossa laattialla kirkkahalla.
Niinpä purjehtii nyt kerijoukko kaunis
joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta
ja kun viimein tehty onpi iloretki,
käyvät taasen ilo-askareisin toisiin.
Mutta usein taasen tuolla puitten juuril
äänetännä istuvat he lehtilaaksos:
vasten povea pää kallistuuvi alas,
tyynesti ja lempeästi tuijottelee
sinisilmänen päin nurmehen kuin väikkyis
ikävyyden syksy-ilta riutuvainen
ympärillä lapsen viattoman mielen.
Mitä mietiskelee vieno aatos?
Miksi alas kallistuuvat heidän päänsä?
Miksi alakuloisesti uneksuen
tuijottelee katsantonsa kukkasnurmeen?
Ei he vastausta etsi, ei he löydä;
hiljasuus on kaikkialla, äänetönnä
sinertävä taivas heidän päälläns lepää,
hieno tuuli lepää, liikahda ei lehti,
makeasti rannan kirkas aalto
lepää kallihilla helmivuoteellansa,
vaijennut on pienen lintusenkin ääni.
Mutta tuskaton on heidän ikävyytens,
pian pois se haihtuu kuni aamun kaste
poskelt kukkasen ja iloleikkiin taasen
rientävät he viherjälle tanterelle,
laulain elämästä Lintukodon saares.
Niin he riemuitseevat.
Mutta illan tulles
vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan
unta uneksumaan onni-autuasta.
Hiljasuus on kaikkialla; yöseen taivas,
kuni hiilakas ja sinertävä huivi,
väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen,
tuuli lepää, liikahda ei lehti,
vaijennut on pienen lintusenkin ääni.
Mutta kirkas aamu koittaa, saaren lehdot
tulipurppurassa myhäilee ja hohtaa,
koska päivän tähti idän portil leimuu
ja taas ilman siivitetty laululauma
aamuvirtens kohottaavi taivahalle.
Kerikansa sillon unestansa nousee,
pojat, neidot, ijankaikkisesti nuoret,
kesään ijankaikkisehen rauhan maassa.
Pojat pellot kyntää, niitut niittää,
kaunokiharaiset, seppelöityt neidot
kultakangast kutoo lakas korkeassa.
Lintukoto
Meress’ kaukaall’ eräs saari soma löytyy,
lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
vastarinta ijankaikkinen on myrskyss’,
koska aavan meren vallattomat lapset,
kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
Niitty viherjä on keskell’ tätä saarta,
keskell’ niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
kantain hedelmiä ilman talven unta;
keskell’ peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
keskell’ metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
kunnaan kiireell’ huone linnunlaulupuusta.
Hieno sammal tämän huoneen katoll’ kasvaa,
kukkainen siell’ hymyellen luoksens viittaa
lintuja ja hyrrääviä mehiläisii. -
Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
tässä käki, ilolintu, kyntörastas
lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
pelkäämättä ilmass’ sinkoilevii haukkoi,
kotkia ja öitten ilkeit’ huhkaimia.
Elo ystävyyden! -
Vilkkaat keripojat
pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
laulaen käy alat’ heidän ilotyönsä.
Keri-immet, ruusuposkill’, valkeiss’ vaatteiss’,
miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
kangast’ kutoo helskyttäen korkeess’ lakass’,
tahi yhteist’ atriaa he rakentavat
viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
Sillon liike elävä on impiparvess’,
sillon kieli virkeästi livertelee,
kilahtelee usein naurun hopeekello. -
Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
niinkuin neidot kauniit vaatteiss’ valkehissa,
vöissä sinisiss’ ja kukkas-seppeleissä.
Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress’
elämästä Lintukodon saaress’ kauniiss’,
tarinoja himeit’ mailmoist’ kaukaisista
siinä haastellaan ja ihmetellään
ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss’,
koska oksill’ lintuin laulujoukko ääntää,
pieni, vilpas kiuru viserrellen
pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
ja kosk’ tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
koivistossa lehtiin kanssa leikittelee. -
Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
niinkuin niityll kiertelevä länsituuli
keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
alat’ heitä rannall’ vartoo. Nytpä alkaa
purjeretki, iloretki ympär saarta,
laivat kimmeltävät, kaikki kuormans’ saavat.
Parittaisin nuori kerijoukko istuu
hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
Ihanasti laulaa poika niin myös neito
armaas’ syleilyksess’ laivan hienoll’ kannell’.
Joutsen alakuloisesti ääntää,
ihanasti toki; linnut visertelee
rannall’ kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
kaikk’ on hyminä kuin Tapiolan linnass’,
koska soivat siellä kultakanteloiset.
Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
ja kosk’ viimein täytetty on iloretki,
maalle astuvat he iloleikkiin toisiin. -
Mutta usein puitten juurilla he istuu
vasten rintaa aleskallistuneell’ päällä;
tyyneest’, armaast’ tuijottelee katsantonsa
mietiskellen hiljaisessa ikävyydess’.
Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
mutta tuskaton on heidän ikävyytens’,
pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
poskelt’ kukkasen, ja karkeloihin taasen
rientävät he viherjälle tanterelle,
laulain onnen elämästä rauhan saaress’.
Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless’
vaipuvat he unen hienoon helmaan
unta kultast’ näkemään, ja päälläns’ väikkyy
kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
niinkuin vaisunsinii’n, hiilakkainen huivi.
Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall’
makeasti makaa, liikahda ei lehti. -
Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
lempee tuuli idän purpuraisilt’ porteilt’
meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
taasen lintuin viserryksest’ lehdistössä.
Sillon ihanasta unestansa herää
kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress.
Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
naiset kangast’ helskyttävi korkeess’ lakass’.
Lapsi
Kaukokotihinsa kulkee
pitkin tietä pieni laps’,
ja lähestyvi ehtoo tyyni,
lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
Nukkuvi hän väsyneenä
pimeen kuusen kohinaan,
ja sinikorkeuden tähti
on hänen vartians hämäräss’ yösen.
Koska aamu hymyilevi,
tielle lähtee lapsi taas,
ja kotomäki viimein siintää,
siintää sen riippuva-oksaset koivut.
Niin hän ehtii kototuvan:
äiti leipoo pöydän pääss’
ja kultakirkas uuni leimuu,
heleesti aurinko akkunast’ paistaa.
Paistehessa aurinkoisen
kehto seisoo laattiall’,
ja lapsi helmass’ kehtoon istuu
äiti ja aukasee povensa aarteet.
Koivistosta Kotomäen
sisär tulee vihdastost’
ja tuomisia Metsolasta
lapselle äitins’ rinnoille hän kantaa.
Hajahtaess’ vihdan lehden,
kulta-uunin leimuess’
ja paistehessa aurinkoisen
lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
Ihanasti äitin kasvot
päivän hohteess’ kimmeltää;
hän laulelevi, kuinka lapsi
kulkevi unissaan taivahan maahan;
kuinka kuusen kohinassa
makeesti hän uneksuu,
ja korkeuden tähti tyyni
on hänen vartians hämäräss’ yösen;
kuinka viimein kuumottavi
kototalo kaukanen;
ja on siell’ lehtimajan juhla,
vuorilla valkeat leimuen loistaa.
Kaukametsä
Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.
“Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.”
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.
“Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan.”
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.
Impi iltana
(runon “Tornin kello” toisinto)
Tiellä impi ihanainen
onnellisna astelee,
hengittäen illan tuules
viidan helmas viileäs.
Astelee hän onnellisna,
sulhoansa muistellen,
siitä silmän soma liekki,
hymy hänen huulillaan.
Soitto huokaava nyt alkaa,
pyhän kellon kuulee hän;
ilman siivil hienoisilla
ääni ympär kumajaa.
Siinä seisoo neito nuori
ahtehella armahal,
juhla-iltaa muistelee hän,
kosk hän ylkääns yhdistyy.
Katselee hän kartanoa
tuolla lännen rannalla
siellä hänen kultasensa
kartanossa komeas,
Onnellisna astelee hän:
vaeltaja vastaan käy,
hältä impi kyselevi,
miksi pyhä kello soi.
“Siitä kello pyhä soipi
että kuoli nuorukain,
poika jalos kartanossa,
katso – läntisessä tuol.”
Siitä impi itkemähän,
kyyneleitä vuodatti.
“Miksi itket, impi kaunis,
kaulaliinaas kastelet?”
“Siitä itken, neito koito,
että kuoli kultasein,
soides kellon synkeähän
Kalmalle hän kiirehti.
Äsken tässä ahtehella
onnellisna käyskelin,
mutta kuolon yö nyt peitti
toivon Onnelani tuol.
Mikä onpi meidän toivom,
mikä meidän onnemme?
Päivän paiste pilven reijäst
iltasella kankahal.
Pian soikoon taasen kello,
soikoon immen kuoltua!
Tuonelassa kohtaumme,
kasteisella niityllä!”
Ensimmäinen lempi
Käy nuorukainen synkeess’ Metsolassa,
pylvässaliss’ kaikuvass’;
kiväärii kantaen hän kiiteleevi
halki sinisaloen,
ja kuusiston kuningast
luotinsa kiehtoo,
se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.
Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
partahisen kontion,
kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
ohto otsall’ verisell’
päin karkaavi ryskyen,
vihasta hurja,
mut rintansa keihääsen syöksee – ja kaatuu.
Niin lepää siinä voimallinen sankar’,
povi verta vuotaen,
hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu
on nyt elon taistelo.
Ja nuorukain käyskelee
kotihins taasen,
kosk’ väsynyt aurinko läntehen vaipuu.
Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
otsa kirkas, viaton,
kuin aurinko on silmä säteilevä,
poski kuumast liekehtii,
ja ruskeat kiharat
poskellans’ väikkyy,
kosk’ ehtoosen liehaus vuorilta lentää.
Hän jalost’ käyskeleevi, tiensä kulkee
ohi komeen kartanon,
ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
saarnimetsä kajahtaa;
ja katsomaan leikkiä
nuorukain rientää
ja pian on edessään loistava sali.
Ja saliss’ loistavassa joukko tanssii
häitä kauniin tyttären.
Jasmiineistä ja ruusuist’ purpuraisist’,
sinertävist’ sireeneist’
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär,
ja saarnisto hymisee ihanast’ soitost’.
Mut morsian, se nuori, mustakihar’,
huohuttaen tanssist’ käy.
Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
vakaa, kaino, viaton.
Kuin ihmeellii’n kangastus
toivomme maasta
hän seisoovi raueten lehtien varjoss’.
Ja nuorukaisen katse matkan päästä
kohden kaunist’ morsiant’
on teroitettu niinkuin hourailevan;
posken liekki siirtyy pois
ja sydän lyö tuimasti
paisuvass’ rinnass’,
ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.
Ja impi, joka lehtein varjoss’ seisoo,
toisen kallis aarre on,
se vuorittaavi nuorukaisen sielun
muurill’ mustall’, hirmuisell’,
ja toivonsa aurinko
pilvihin sammuu
ja mielensä harhailee synkeäss’ yössä.
Tok’ vielä viipyy kelmee ampuniekka,
viipyy häitä katsellen,
kosk’ morsian se nuori, ihmeenkaunis
tanssiss’ väikkyy raueten,
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär,
ja saarnisto hymisee ihanast’ soitost’.
Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
halki puiston pimeän
ja seisoo sammaleisell’ kalliolla
keskell’ öistä männistöö;
kiväärinsä leimaus
valkasee metsän,
ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juureen.
Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen,
käärittynä savuhun,
ja Metsolassa kaiku ampumuksen
hänen uneen viihdytti.
Ja tyyneys vallitsi
tienoossa ympär,
vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill’.
Mut pauhinalla ilojoukko viettää
häitä kauniin neitosen;
jasmiineistä ja ruusuist’ purpuraisist’,
sinertävist’ sireeneist’
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär,
kosk’ hääkunta pyörien ringissä juoksee.
Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell’
metsäss’ sammalkallioll’,
ja lempee kuu hänt’ taivaalt’ katseleevi;
äänetönnä makaa hän
ja tunturin lumena
kasvonsa loistaa,
ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.
Alma
Korees kartanossa Alma kasvoi,
kauniiks immeks yleni,
isä oli hänel armas, lempee,
äitin hellän Kalma vei.
Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
emon oman helmahan;
emo vieras häntä kasvatteli
kädel kiivaal, ankaral.
Toki leppeyttä ja lempee täynnä
loisti Alman katsanto,
mutta hymy synkee, murheellinen
väikkyi hänen huulillans.
Tyyni oli hän kuin pohjan valo
vuorten kiireil kesä-yös,
lempeä kuin lehdikkäinen saari,
kosk on myrsky vaijennut.
Riensi viheljäinen immen luoksi,
avun, turvan aina sai,
lohdutuksen murheellinen mieli,
armon aina rikkoja.
Metsän huminassa käyskelevi
alati impi unelmis,
katsahdellen silmäl riutuvalla
sineyteen korkuuden.
Mitä mietiskelee kelmee neito,
uneksuen laaksossa?
Miksi riutuen hän katsahtelee
sineyteen korkuuden?
Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
sydämmensä kammioon,
sieltä virtasi vaan lemmen liekki
taivaallisest säteillen.
Pian toki Kalman kylmä tuuli
liekin tämän sammutti.
Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
niinkuin päivä läntehen.
Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
hänen kääreit liinoihin,
koristelit arkkkuns kukkasilla;
Tuonen tupaan vietiin hän.
Kirkas oli pyhäpäivän taivas
kirkas päivä helluntain.
Metsä humisi ja linnut lauloi,
koska impi vietiin pois.
Tuli kalmistosta murhejoukko,
eipä impi tullutkaan,
silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
ettei tullut ystäväns.
Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
kauan häntä kaivattiin;
muistellessa kadonnutta haamuu
kyynel juoksi virtana.
Mutta ihana on murhe tämä,
sointoon taivasten se vie,
läpi kyynelsateen lempeest paistaa
toivon päivä armahin.
Äiti ja lapsi
Mökki matala on kankahalla;
kenen kurjan asuinmaja tää?
Vaimo köyhä, raukeneva sairas
asuu siellä poikans pienen kans.
Kinostornit mökin ympär seisoo,
rakentamat vinkan pohjosen,
taivas kirkkahana kaarteleikse,
seinis paukkuu tammi-pakkanen.
Äyriä ei äitin arkus löydy,
huoneen kaarnaleipä kaikki on,
nälkäsenä tulisijal istuu
äänetönnä pieni poikainen.
Äitin silmä, häntä katsellessa,
viruileevi säälin kyyneleis,
mutta viimein olkivuoteeltansa
äänel vaisulla hän haastelee:
”Oma poikaiseni, armahani,
sydämmeni kultakäpynen,
täytyypä mun lähettää sua käymään,
mieron kurjaa tietä astumaan.
Tule tänne, puenpa sun päälles,
ettes talven kylmäs palele;
ota olkahasi paimenlaukku,
siihen pannos antipalaset.”
Äiti huohottaen vuoteen reunal
poikaans varustelee matkahan,
ottaa kerran vielä sylihinsä
sydämmensä kultakäpysen.
”Ole oma, uljas poikaseni,
koska mieron kenkii polkeilet,
toivo päivii parempia vielä,
onnen päivii majassamme tääl.
Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
viita soi ja linnut laulelee,
koska mansikkoja poimeilemme
ahol paistehessa auringon.
Ole oma, kiltti poikaseni,
madollenkaan pahaa elä tee,
astu siivost kylissä ja teillä,
muista aina taivaan jumalaa.”
Niinpä vaimo huohottaen lausuu
poikaans kyyneleillä valellen;
lähtee poika tielle talviselle
emäntien armoo anomaan.
Kauvan äiti häntä katseleevi
äärelt mökin pienen akkunan;
kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsä
metsän korpeen pieni matkamies,
äiti vuoteellensa kallistuuvi
taivaan korkeuteen rukoillen.
Eteläisen kelmeällä reunal
päivän lamppu seisoo hymyten,
himmentyy ja sammuu lounaisessa,
kuumottavat kruunut honkien.
Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
kaikkial on pauhu, pimeys,
pinta maan ja otsa kylmän taivaan
peittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
kankahalla majan ympäril?
Petoin ulvominen herättäävi
kurjan vaimon vaisust unestans.
Niinkuin kirouksen kaupungista
vimmattujen sieluin kirkuna,
niinpä kaikuu susilauman ääni,
parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
toki liikkumatta vuoteeltans;
hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
kun hän hiljaisuudes rukoilee:
”Pelasta mua täältä, korkee taivas,
pelasta myös pieni poikaisein!
Täällä aina ahdistus ja tuska,
siellä rauha ijankaikkinen.”
Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
myrskyn riehuessa kankahal,
villin petojoukon ulvoessa;
rukouksens kuultiin korkuudes.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
myrsky raueten jo hengittää,
äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Vaaleana olkivuoteellansa
vaimo kuolon unta uneksuu
kädet ristis rinnoillansa kylmil,
rukoukseen on hän nukkunut.
Vaaleana lumivuoteellansa
talvimetsäs poika uneksuu
kädet ristis vasten kylmää rintaa;
rukoukseen on hän nukkunut.
Kinoksella pieni poika istuu,
lumi kiireellänsä kimmeltää,
kainalossa onpi paimenlaukku,
laukus kaarnaleivän palanen.
Tammipakkanenpa seisautti
vienon sydämmensä sykkinän,
mut nyt ollos huoletonna aina
kylmän, nälän tuskist, poikainen.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
hurja myrsky lepoon käynyt on.
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Kaksi tähtee, armahammat muita,
säteilee tuol taivaan kannen all.
Miks niin ihmeellisen ihanasti
murheen laaksoon katsahtavat he?
Runotarpa kertoa nyt tietää:
”Siellä kirkkaudes kunnian
onpi äiti poikans pienen kanssa;
alas katsovat he hymyten.”
Mikä autuus tyynees katsannossa,
sointo, rauha ijankaikkinen!
Heidän menneet päiväns kankahalla
unelmana johtuu mielehens.
Uudistalon perhe
Raikas tuuli Pohjolasta
käy ja metsä humisee,
korven rannas raiskiossa
niittuu raivaa uljas mies.
Risut tieltä singahtelee,
vesat maasta temmataan,
juuret räikyy, kannot nousee,
kaikki siirtyy röykkiöön.
Katseleevi lakeutta
jäljissänsä nuori mies,
toivo hänen kasvoilt loistaa,
toivo niitost tulevast.
Niin hän seisoo ilon katseel:
metso korves kotkottaa,
tuliluikkuns kuusen juurelt
ottaa mies ja korpeen käy.
Hetken päästä metsän kohdust
kaikuu tuima paukaus,
korvest astuu ampuniekka
koirasmetso saaliina.
Taasen työhönsä hän käypi,
kirves vilkuu raivaes,
kirves vilkuu, metsä mäikyy,
uusi niittu laajenee.
Pohjolasta tuuli pauhaa,
kesän taivas kirkas on,
heljä aurinkoinen ehtii
puolipäivän korkuuteen.
Silloin kuuluu soma laulu
kanervaiselt kankahalt;
kenen onpi lempee ääni?
Kuka nummel helottaa?
Miehen oma nuori vaimo,
avionsa armahin,
nainen keltakiharainen
kultanummel laulelee.
Miksi käypi nainen tännen,
korven rantaan raiskioon?
Evästä hän miehellensä
huivis valkeassa tuo.
Rakentaa hän päivällisen
ystävällens nurmelle;
mätäs onpi miehen pöytä;
mieluisa on atrians.
Istuu nainen miehens vieres
imehtien saalista,
metsän poikaa, jonka luoti
kaatoi kuusest korkeast
Mutta mies hän kertoileevi,
kuinka ennen lapsena
tässä karjas käydessänsä
taloa hän rakensi.
Missä seisoi asuinhuone,
missä talli, ometto,
kuinka naapurien kanssa
raja-aidoist riideltiin.
Kuinka kurja emäntäinen
isännältä löylyy sai,
kosk ei miesten työstä tulles
valmis ollut atria.
Tätä kuulteleevi nainen
ilonaurun helinäl;
ruusut hänen poskil hohtaa,
katsantonsa liekehtii.
Mutta koska atriansa
päättänyt on uljas mies,
emäntänsä pöydän korjaa,
tähteet huiviin valkeaan.
Lähtee taasen nuori nainen
kotihinsa kulkemaan;
huuheleevi kankahalla,
kultanummel laulelee.
Mutta mies hän työhöns käyvi:
vesat maasta temmataan,
juuret räikyy, kannot nousee,
kaikki siirtyy röykkiöön.
Niin hän toivon katsannolla
työskentelee ahkerast
korven rannas raiskiossa;
hiki otsalt helmeilee.
Tuuli pohjan tuntureilta
taistelosta lepoon käy,
heljä aurinkoinen seisoo
lännen kultakynnyksel.
Miesi työnsä vihdoin päättää,
kirveens iskee kantohon,
katseleevi lakeutta,
viheltelee veisuans.
Viheltelee veisuansa,
uutta niittuu katsellen
korven rannas himmeässä,
kesäpäivän nukkues.
Kuuluu silloin juhlallinen
kirkonkellon helähdys,
lakkiansa nostaa miesi,
kotihinsa astelee.
Tuliluikku kainalossans,
metsän saalis laukussans,
olallansa tuima kirves,
niin hän kotihinsa käy.
Häntä vartoo kotonansa
vaimo nuori toimeljas,
rakennellen ehtoollista
päähän pöydän honkasen.
Vartoo häntä aatto-illan
lehditetty laattia,
lepopäivä rauhallinen
naisen armaan huomassa.
Onnen myyri on se miesi,
kellä oma tanner on,
ystäväinen vieressänsä,
povel kalliin synnyinmaan.
Ruususolmu
“Kaunis impi, kysymyksein kuule,
sydämmeni pyhä salaisuus.
Sano, taitaisiko lemmen liekki
leimua mua kohtaan povestas?
Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
jonka kuva aatoksissain käy
täyttäen mun uneksuvan sieluin
tunteil ihmeellisil, polttavil.
Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
yrttitarhassa sun taasen nään;
solme kaulaliinas ruususolmuun,
jos mua lemmit, neito armahin.
Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
leikitse sen soman ruusun kans,
sormillasi poves kunnahilla
ja se mulle taivaan leikki on.
Mutta ellen näe leikkii tätä,
ellen ruusuu leukas lumen all,
sillon toivon päivä multa peittyy
ijankaikkisesti pilvihin.”
Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
nuorukainen päivän sammues;
Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,
viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
Mikä tuska ihana ja vimma,
mikä ihmeellinen kesä-yö!
Mitä aattelee nyt kaino neito?
Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
Leimaukset hänen sielus käyvät,
mustat pilvet kiiriskelee siel,
taasen pilvist paistaa valo toivon
niinkuin jumalien kaupungist.
Mutta näkyy viimein aamun hohde
etää1 lännes vuorten harjanteil,
nuorukainen kohta kammiostans
yrttitarhaan ihanaiseen käy.
Puhaltelee hieno aamutuuli,
haju tuoksuu kedol viherjäl,
koska ruusut, kainot sinikellot
kumartelee alla siipein Koin.
Yksin käyskelee hän puiston verhos
niinkuin, tuomioonsa vartoes,
kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
tietämättä missä kodon saa.
Määrätäänkö hälle synkee Hades
tahi ihana Elysium?
Siitä levotonna väikkyilee hän,
niinpä yrttitarhas nuorukain.
Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
joukon naisia hän nähdä saa,
heidän seurassansa impi kaunis
levottomil askeleilla käy.
Vallattomast nuorukaisen sydän
sykkii, silmänsä hän teroittaa
kohden povee lähestyvän immen,
näkyisikö onnen merkki siel.
Näky armahin! Siel ruusu kaunis
huohottavil rinnoil punertaa:
niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
kuulee kaukaa meren pauhun vaan.
Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
Ihanata niin kuin ruusu tuol,
joka neidon kaulas myhäileevi,
kuni viitta maahan autuuden.
Salasilmäyksen impi heittää
Kohden nuorukaista, matkan pääs,
sormens suutelevat liinan solmuu,
tuli hänen poskillensa käy.
Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
äänetönnä impi astelee
ja kun haastelee hän, toisialla
toki kuleksivat aatoksens.
Senpä näyttää hänen huultens hymy
suloinen, täys lemmen hekumaa;
niinpä hymyileevi sielu taivaas,
pyhää kirkkautta hengittäin.
Kuminul viherjällä joukko seisoo
alat riemusasti haastellen,
mutta äänetönnä impi seisoo
poskilt kiharians viskellen.
Katsahtaa hän säteilevil silmil
avaruuteen sinikorkuuden,
otsa loistaa niinkuin pilven kiire
tämän kauniin aamun paistehes.
Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
koivun kruunut sateen ravistaa,
impi ihanassa itkus hyrskyy,
tannert kyyneleillä kastellen.
Kyselevät armaat kumppaninsa,
miksi neito nuori itkuun käy,
mutta hymyten taas seisoo neito,
poskilt kiharians viskellen.
Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
jota katsahteli nuorukain!
Siirtyisikö hänen muistost hetki,
koska impi itki kunnahal?
Mutta poistui viimein naisten joukko,
niin myös impi heidän seurassans,
toki leikittelit kerran vielä
vienot sormet ruususolmulla.
Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
poskil leimui kaino punerrus.
kaksi aamutähtee sillon peittyi
metsän reunaan pilvis ruusujen.
Mutta harhaellen puiston yössä
nuorukainen kauvan käyskeli;
kalliolla korkeel viimein seisoi,
meri aava alla aaltoili.
Vihaisina laineet myrskys riehuit,
temmeltelit tuulen kierrokset.
Kierrokset te armahimman tuulen!
Kaunis myrsky onnen päivänä!
Rippilapset
Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
astuvi impiä valkeissa vaatteis
kellojen kaikunas
ja urkujen huokaavas soitos
ja läntinen myrsky käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:
pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
sankarin katsannol,
mut ihanast hymyvät huulens
ja otsansa kimmeltää.
Näät siellä Saaronin viherjät niitut
siintävän kaukana; korkeat palmut
Kidronin rannalla
ja Hermonin himmeät vuoret
näät hohtavan taivaan all.
Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
alttarin ääressä seisovat vieraat;
saarnaaja lausuvi Getsemanen synkeäst yöstä
ja Sionin kaupungist:
“Kilvellä uskon ja miekalla hengen
taistele aina ja lohdutust etsi
taivahan atriast
ja kunnian kultasen kruunun
saat Sionin kaupungis.”
Alkavi taasen laulu ja soitto,
ales hän kumartuu, neitonen kaino,
alttarin juurehen
ja rintansa nousee ja vaipuu
ja poskensa liekehtii.
Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
kaikuu kuin kultasten koskien pauhu
seinissä vuorien
ja kirkkaana Ihmisen Poijan
näät pilvien korkuudes.
Atria päättyy ja temppelist astuu
nuorison joukko ja läntisen myrskys
huohottain impi käy;
sireenien aaltova metsä
sen poskille liehtoilee.
Niittu
Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
kuusilta ympäröitty,
korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
kiireillä kotkat sinkoo;
kumpu on sen keskellä
viherjäinen, sileä,
ja kallistuuvi rauhallinen niittu
matalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummul
katsahda tienoon pohjan:
aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
toispuolel harmaat suota.
Onko kotokunnas siel,
ilomäki lapsuuden,
kun sydämmeni tunteist kummallisist,
muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
helteises heinäkuussa,
juhlallist muotoa kantoivat kuuset
kotkien kirkkuessa;
tuuli oli vaijennut,
vitkon pilvet kiiriilit,
kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil;
vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
otsallain väikkyi vielä,
nuorison seurassa karkelin niitul,
kunnaalla ruohosella;
nuorukaiset karkelit,
vilkkaat immet karkelit,
ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
kaarevil silmäripseil,
hartioil aaltoilit kiharat mustat,
kiiltävät, hiilumustat;
hopeekellon helinä
oli hänen äänensä
ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
hohtavat ohauksein?
Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset synkeät
katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
katsantoin säteet kaikki,
harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
purpurahuulillansa.
Hänen silmäins lähteistä
kaukamailma riutuva,
kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
kangasti sieluuni armaast.
Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
ehtoosen myöhään asti;
aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt käyskeltiin
tuleniskus Kalevan,
kuin houraileva seurasin mä heitä
ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin silloin
kaunista neitoo täällä;
valkean säihkynäs äänettömässä
kiharans uiskentelit;
otsal, tulen valkeus,
silmäkuopis, hämäryys,
ja lempee äänens kerran kaikui vielä;
ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
lainetten aavaa tietä,
ei toki kuvansa muistostain siirry,
ei tämän taivaan alla,
eikä päivä pilvinen;
eikä niittu himmeä,
siel näin mä mustakiharaisen immen,
näin hänen unessa armaas.
Mies
“Korkee kuusi kunnahalla tuolla,
uros vakaa vuosisatojen,
ollos kuva elämäni aina!
Kuni sä ma seistä tahdon tääll,
koska myrskyt käyvät elon saarel
keskel ijäisyyden aavaa merta.
Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi
kiiltää, sankar tyyni, partanen,
niinpä alat katseestani käyköön
puhdas, säteilevä kirkkaus,
koska tuhon, kiusauksen henget
sydäntäni piirittämään käyvät.”
Niin on aatos miehen, jonka huone
komee seisoo armaal kalliol
ja hän itse portaal, katsahdellen
kunnahille, kuusten kranssaamat,
hengittäes lempeen kesä-illan,
taivaan tähtijoukon loistaessa.
Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,
vuoteens vapaa synkeist muistoist on,
unes vaeltaa hän onnellisna
katsahdellen korkeilt tuntureilt
laaksoon, jossa lempeesilmä neitons
käyskelee ja ilosesti laulaa.
Hänen laulunsa on toivontähdest,
joka juhlallisest säteilee
halki ijäisyyden avaruuden.
Laulu kaikuu, sota pilvis on,
miekan kalske, temmellys ja jyske;
mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.
Niin hän uneksuu ja viimein herää
idän rannal seistes aamun Koin;
kirkastetuil kasvoilla hän nousee
unohduksen virrast viileäst.
elo hymyy niinkuin aurinkoinen
nousussansa purpuraiselt vuoteelt.
Ulos astuuvi hän huoneestansa,
koska karjankellot kilisee,
käyskeleevi viljavainiolla,
joka hienos tuules lainehtii.
Valmis onpi säihkyväinen vilja,
sadon lupaavi se monin kerroin.
Mutta mikä mailma taivaan reunal,
synkeä kuin päivä tuomion?
Mitä vuorii toinen toisens seljäs,
tulenkarvaisilla päärmeil siel?
Ylös rynkää sieltä ukkospilvi
pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.
Nyt se korkeuden kiireel seisoo,
jylisee ja vapiseva maa
tules, raesatees uiskentelee,
pilvikorkeet kuuset pirstotaan;
pelto, äsken vihanto ja kaunis,
kuvailee nyt hävityksen leirii.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
luonnon kamppausta, lausuen:
“Ihanata! Neitoni on jäljel,
kartanossa korkeel nummel tuol,
vaikka mailman kalleuksist köyhä,
mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
uudestaan mä kylvän peltoni
ja kun vuosi kierroksens on tehnyt,
vilja kultainen täs kimmeltää.”
Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;
katsannosta loistaa lemmen liekki.
Mutta näytös ankarampi vielä
vartoo häntä kotokalliol:
katso, ukon kadehtiva nuoli
miehen huoneeseen on iskenyt,
liekkein helmas asuntonsa seisoo,
taivaan otsaa tulikielet nuolee.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
luonnon kamppausta, lausuen:
“Ihanata! Neitoni on jäljel,
kartanossa korkeel nummel tuol,
vaikka mailman kalleuksist köyhä,
mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
toisen huoneen rakennan mä taas,
ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen
käynyt onpi eteläisil mail.
Impi, ihanalle lempein tuntuu
humisevan tulimeren ääres.
Komee impi, joka väikyt nummel,
jossa pauhinalla tuulet käy,
tuimat tuulet männistössä tuuhees
ympär armahimman kartanon,
voimallisesti kuin liekit tässä
lempein leimuu; luoksesi mä riennän.”
Koska viimein sammunut on liekki,
kohden immen kotoo kulkee mies,
uljaal mielel, säteileväl silmä1
halki salojen hän astelee.
Näkyy huone mäntymetsän suojas,
akkunat sen lempeest katsahtavat,
käyskelee hän keltasantast tietä,
impi kaunis häntä vastaan käy.
Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
Miks ei kuulu äänens helinää?
Mikä penseys on niillä huulil,
katsannossa mikä talven kylmyys!
Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
miehen sieluun sanat puhaltaa:
“Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
hae itselles myös toinen sä”,
sanoi neito, hyväst jätti, poistui
ylevästi astuva Diana.
Kotons raunioille mies taas käypi,
vitkon astelee hän öisel tiel
kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
huomaamatta matkan joutumist,
huomaamatta onko yö vai päivä
käy hän synkeen salon hyminässä.
Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
silmis yksinäisen kulkijan,
niinkuin koska talven tuisku peittää
pyörteihinsä laaksot, korkuudet,
tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
kohdus humajaavan rautavuoren.
Ei hän kuule askeleitans tiellä
eikä metsäs ääntä huhkaimen;
aatoksensa epäilyksen korves
kulkee niinkuin lapsi eksynyt;
kadottanut on hän sieluns päivän,
kadottanut syämmen-ystävänsä.
Mut kosk tumma puol-yön valo pohjas
kuusten tutkaimille hengittää,
huoneens sauvuvilla raunioilla
äänetönnä seisoo kalvee mies;
siinä seisoo hän ja mietiskelee
ihmisluontoo, elon arvotusta.
Kuinka toivon kauniit rakennukset
lepää meren santarannal tääll,
niin hän kalveana mietiskelee,
sydän tempoellen poves lyö,
hurjat virrat sielussansa kiitää,
pimeä kuin syvyys valtameren.
Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
viimein aamutuuli puhaltaa,
korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
sinnen katsoo kalliolta mies
ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
aatoksissansa hän haastelee:
“Ilo elämäin on hautaan pantu,
itse murheellisna ristinä
seison haudan äänettömäl kummul.
Mihen katsantoni teroitan?
Mitä vartoon, koska rakentelen?
Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
Mutta tämän pellon toisel partaal
alkaa taasen toivon aamumaa,
siellä onpi isieni linna,
siellä onpi istuin mulle myös.
Ihanata! Itä valkeneevi!
Toivo virtaa halki ijäisyyden!
Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
saral loiskiessa lintusten;
vilja sieltä elantoni olkoon,
juomain kirkas vesi lähteestä.
Tähän majan pienen rakennan,
täs on asuntoni, työni pellol.
Ole lystitarhain, pelto, niittu,
Metsola, mua ota helmahas,
mutta kaunis, ihanainen neito
kartanossa mäntyin varjomas,
miksi oli syämmes petollinen!
Miksi huikenteli kurja mieles.”
Niin hän mietiskelee kalliolla,
siitä nukkuu syvään unehen
päätäns nojaellen rauniolle,
mutta nukkuessaan kiilostaa
kirkas kyynel hänen poskellansa;
aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
Mutta vielä kertoella tahdon,
kuinka elämänsä päivät mies
yksinänsä iltoihin tääl vietti.
Kalliol hän asui majassans,
peltoons viljeli hän ahkerasti,
hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
Köyhän turva, orvon suoja aina
onpi majassans mies äänetön,
harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
harvoin hänen huulens myhäilee.
Vakaana hän aina käyskeleevi,
kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
Käsivarrellans kiväärii kantain
usein käy hän yössä metsien,
siellä uskollisen koirans kanssa
viipyilee hän iltahämäriin.
Niin hän vuosikymmeniä viettää
poudas, satees. Uros harmeneevi.
Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
kiertoessa täällä aikojen.
Saapi kerran sanoman mies kuulla:
nainen, joka petti sydämmes,
kuolon portilla nyt vapiseevi;
anteeks-antamust hän pyytää sulta.
Anteiks-antamuksen uros antaa
lempeän ja kultahymyvän
niinkuin kauniin päivän lasku lännes.
Tämän kuulee neito katala,
kasvons kirkastuu ja siunauksel
koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.
Vuosii monta sankar vielä nähtiin
käyskelevän pelloil, metsän yös
niinkuin korkee, juhlallinen haamu
entisyyden tummast hämäräst.
Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
ihmeellisest loistaa katsantonsa.
Mutta kerran koska iltahetkel
kuusen kruunus tähti uneksui,
mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,
lemmenlämmin ennen, kylmä oil,
mutta hänen otsalt aamu paistoi,
hänen huulilt hymy taivaallinen.
Metsämiehen laulu
Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.
Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.
Viherjäisel laattialla,
mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen
ja kaiku ympäri kiirii.
Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee
ja kultakiharat liehuu.
Ihana on täällä rauha,
urhea on taistelo:
myrsky käy ja metsä pauhaa,
tulta iskee pitkäinen
ja kuusi ryskyen kaatuu.
Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.
Keinu
Nyt kanssani keinuhun käy,
mun impeni, valkeal liinal;
kuin morsian kauniina seisoovi luonto
iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
On allamme viherjä maa
ja päällämme sininen taivas,
ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
lintujen laulaes.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Kun väikyn mä ylhäällä tääl,
tääl tuulien viileäs helmas,
niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan
paisteessa iltasen.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Kuin Onnelan kaukainen maa
niin kimmeltää ihana kunnas;
ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Siel lehtinen kauhtana ain
on hartioil unisen koivun,
ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
helluntain vainiot.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Siel laaksossa vainion all
on keväinen, viherjä niittu,
mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
kukkasil keltaisill.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Siel suutelee ehto ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään Unholaan.
Seisahda, heiluva keinu,
jo kelmenee impeni poski
illalla lempeäl.
Karhunpyynti
Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
pyssyil ja kirkkail keihäil,
kahleissa seuraavat reijuvat koirat
silmillä leimuvilla,
kosk aamun koi
otsalt taivahan
pois viskasee synkeän yön,
ja aurinko kiireensä nostaa.
Pohjoseen kulkevi ampujain retki
humisten hankikanteel,
härmäset hiukset hartioil liehuu
vauhdissa vinkuvassa,
ja harjanteilt
tuuli tuima käy
ja laaksoja siivilläns lyö,
ja Metsola luminen pauhaa.
Kontion kaupungis seisovat viimein
tunturil korkealla,
sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma,
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja sinertää kaukaset metsät.
Kahleista päästetään reijuvat koirat
halunsa valtakuntaan,
mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhäs linnas,
ja kontion
korvat pystyyn käy,
ja hyyrteinen kuusisto soi
jo haukkunast Killin ja Leijun.
Saloen kuningas, sammalet otsal,
karkaavi konnostansa,
tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
ei toki juoksuns seiso,
mut hankehen
tahrot purpuran
hän jättäävi ryskyväl tiel,
pois kiitäen kuusien suojaan.
Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
ankaran kaaren tehden,
vastahan rientävät hiihtävät miehet
lakeal tanterella;
ja, huohottain
lennos kiivahas,
ja korkeal kantaen pääns,
hän lähestyy, verinen sankar.
Mutta nyt ampujan tulinen luoti
sankarin maahan kaataa,
nousee hän vieläkin, karkaen päisin
kiljunal kauhealla;
nyt isketään,
lumi tuiskahtaa,
kun kontio, koirat ja mies
lyö painia tunturin harjal.
Viimein tok’ hämmentää taistelon tuiman
kumppanein kirkas keihäs,
kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
tuntevi raudan kylmän
ja kallistuu
kinosvuoteellens,
ja tummaksi katsanto käy,
mi tulta ja liekkiä iski.
Kaatuneen ympäril seisovat miehet
riemuten tunturilla;
sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma,
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja haamottaa kaukaset metsät.
Saaliinens kotia rientävät viimein
talvisen yösen loistees,
kosk revontulien seppeli säihkyy
taivahan otsal pohjas,
ja kelmee kuu
hymyellen ain
tuol korkeal aholla käy
ja paimentaa tähtien laumaa.
Kanervakankaalla
Kanervakankaalla sauvupi miilu
honkien juurilla,
vartija on sillä vakava ukko,
partanen harmaapää;
hän ahkerast nuijaansa käyttelee,
ja kumahtaa kanervakangas.
Taas kiven ääressä istuuvi vanha
kauhaansa veistellen,
hohteessa tervasen, leimuvan kannon,
syksysen taivaan all,
kosk korkea Pohjola tulta lyö
ja loistavat tuhannet tähdet.
Tähtien joukkoa katselee ukko,
tyyneesti miettien:
onko ne kynttilöi taivahan häistä,
salista loistavast,
tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,
nyt kunnian istuimil siellä?
Mietteilee ukko ja ummistaa viimein
silmänsä unehen,
kohtapa kuitenkin joutsenten liuta
siivillä vinkuvil
pois tienoihin etelän kiitäen,
taas unesta herättää vanhan.
Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
ohitse nuotion,
vainoo hänt valkeakuononen kettu
vikkeläst oikaisten
ja huhkain kuin keijunen Tuonelast
heit hienoilla siivillä seuraa.
Ääni nyt kaikuvi: “Kankahan-Ranki,
kiirehdi katsomaan
kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!”
Nuotiolt vastataan:
“En jouda, kosk suojella täytyy mun
täss’ valkeal ystävää vanhaa.”
Hetken pääst ryske ja pauhina ankar
tienoissa ympär käy,
jyskyvi tanner ja oksiltansa linnut
lentävät säikähtäin
ja kaatuipa kuusista korkein nyt
ja kuollut oil “sankari vanha”.
Vartija nukkuu, mutta kosk taasen
unest hän heräyy,
korkea, harteva Metsolan herra
seisovi nuotiol;
hän selkäänsä lämmittää myhäillen
ja pyhkeilee karheaa partaans.
Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,
huulilla hymyvil,
kanervavuoteeltans katselee ukko
kuningast ankaraa,
mi viimein taas vakaasti astelee
pois linnaansa himmeään, jylhään.
Näköjä kummia ilmestyy vielä,
kauniita neitoja,
Tapion neitoja hyppelee ympär
leimuvan valkean
ja kivensä juurelta hymyten
heit katselee vartija vanha.
Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
on heidän silmänsä,
seppele päässä on varsista puolan,
helmensä mustikoist
ja rintojen pyöreillä kunnahil
kaks kaunista mansikkaa hohtaa.
Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,
tähtien loistaes
hyppelee Tapion impien joukko
nuotion ympäril
ja katoo kuin sumut ja autereet,
kuin myrskyssä sääksien parvi.
Sammuvat tähdet ja aurinko nousee
idästä kiirien,
metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas
kuherrus terrien
ja oksilla pisarat kastehen
nyt kirkkaina helminä kiiltää.
Paimenet ukkoa katsomaan käyvät
pilliä soitellen,
käy hänen luoksensa ampuja metsäst
torvea soitellen
ja silloinpa piippunsa pilveilee,
niin ukon kuin ampujan uljaan.
Silloinpa hymyten kertoilee ukko
ihmei ja tarinoi
metsolan tummista, kaikuvist linnoist,
luolista Vuorelan;
sä kuultelet kanervavuoteella
ja hongiston kantele kaikuu.
Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää
aikansa, harmaapää:
millon hän istuu ja kauhaansa veistää
leimuval nuotiol
ja millon taas nuijiilee miiluans
ja kumahtaa kanervakangas.
Jouluilta
Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
raskaasti pilvet käy,
hengittää kostee, suojanen tuuli
himmeäs männistös,
toki riemu lemmekäs
himmeydes hymyilee
kuin hääjuhla synkeäs yössä:
tullut on joulu-ilta.
Huoneesta loistaa valkeus hauska
vastahan kulkijan,
hedelmii vuoden ahkerast työstä
tornina seisoovi
pöytävaatteel valkeal
vierahille tarjona,
ja laattial kiiltävät oljet
leimues iltapystyn.
Pöydässä istuu asujat kaikki
huoneessa loistavas,
kellenkään määrää eteen ei panna
lahjoista taivahan;
kaikki yhtä ansainneet,
kaikki tässä vierahat;
ja koska he pöydästä käyvät,
pauhaavat jouluvirret.
Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
ihmeestä suurimmast,
sankarista seimessä Bethlehemin kaupungis
ja silmissä kyynele loistaa
kuultelevalla lapsel.
Heikenee vihdoin valkean loiste,
virsi myös vaikenee,
äänettä kauvan istuvat kaikki
vakaasti miettien
tulisian hohtaes,
punahiilen himmetes;
ja lepohon käyvät he viimein
vuoteelle olkiselle.
Korkea juhla, ihana ilta
oljilla kultasil,
valossa valkeen, ilosen liekin
sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
vajassa Bethlehemin?
Ikävyys
Mi ikävyys,
mi hämäryys sieluni ympär
kuin syksy-iltanen autiol maall?
Turha vaiva täällä,
turha onpi taistelo
ja kaikkisuus mailman, turha!
En taivasta
mä tahdo, en yötä Gehennan,
enp’ enään neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
tietämisen tuskast pois,
kaik’ äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit’ kerranpa viimeisen pyydän,
oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
Tuonen-tupa tehkäät
poijan tämän asunnoks;
hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
nyt kaivakaat halavain suojaan
ja peitol mustal se peittäkäät taas,
sitten ainiaksi
kartanostain poistukaat;
mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
ei haudallein kohokoon koskaan,
vaan multa kedoksi kamartukoon,
ettei kenkään tiedä,
että lepokammioin
on halavan himmeän alla.
Helavalkea
Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
Helluntain kelmees yössä,
ilosest karkelee nuorison liuta
laattial kallioisel,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mailmojen äärihin kantaavi silmä
öiseltä kunnahalta,
kaukaiset kylät ja kylien pellot
vuorelta korkeelt nähdään,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Kuvataan “seitsemän kirkkojen” tornit
vaalean taivaan rannalt
ilosen nuorison kirkkaisin silmiin
tulisel kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Äänetön, hopeakiiltävä virta
laaksossa kärmeileevi.
Pinnalla lentelee kirkuvat sorsat
öisessä lemmen-leikis,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Öillisten liekkien lumovas loistees
nähdessään neidon kasvot
nyt moni poikainen polttavast tuntee
lempensä ensimmäisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
riutuen katsahtaavi
puolehen poikaisen vaisuna yönä
tunteilla armahilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
impi ja nuorukainen,
vannotaan ijäistä uskollisuutta
koiviston tummas kohdus,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Toiset he karkelos kalliol väikkyy
kimmeän viulun soides;
helisee viulu ja tienohin ympär
ihana kaiku virtaa,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on ruskeatukkanen neito
rinnoilla pyöreillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
hartevan nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?
Neito on kylästä vieraasta tullut
tuulisen järven saarest.
Kas kuinka poskilla purpura hehkuu
karkelos kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on neitonen hoikka ja kaino
silmillä sinisillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
ilosen nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?
Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
himmeän koivun varjos.
Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
karkelos kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
vaalenee immen kasvot,
niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
kuusien tutkaimilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Leikistä lähtevi nuorison liuta
kultasta tietä käymään.
Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus
kiiltävän virran partaal,
Helluntai-yön helavalkean sammues
tuol vuorella äänettömällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)